Jos tämä itseinho ja ärsytys ylipainokiloista muuttuisi nyt laihdutusenergiaksi. Päätös aloittaa nyt ihan tosissaan laihduttaminen on syntynyt peiliin katsomisesta, vaatteiden ”pieneksi käymisestä” ja huonosta kunnosta ja olosta. Jotenkin lihavuudesta on tullut kulminaatiopiste kaikelle huonolle ololle, en pysty ”edes laihtumaan” ja itsetunto hipoo pohjalukemia.
Vuosia sitten pyöri mieletön mainos televisiossa. Taisi olla joku margariinimainos.. Hieman muodokkaampi nainen peilaa itseään peilistä ja toteaa aito hymy äänessään että ”ei hullumpi”. Tuota fiilistä siis etsimässä.
Tavoite on 25 kg pois, aloituspaino on 94,3 kg. Tavoitepainossa alettaisiin olla aika timmissä kunnossa, varsinkin kun ajatus on treenata kovaa koko laihdutuksen aika ja kiinteyttää ja kasvattaa samalla lihaksia. Ihan pikkuista ja siroa ei näillä treenivuosilla minusta saa, lihakset saa näkyä ja tuntua. Ikää on aloittaessa 44, lapsia neljä, mutta itseään pidempien lapsien kanssa ei voi enää selitellä ylipainoa raskauskiloilla.
Projekti alkoi eilen oman valmentajan luona käymisestä. Karut lukemat puntarissa eivät tunnu hyvältä, vaikka täysin kyllä tiesin missä mennään – ihan niin syvällä itsepetoksessa en ole ettenkö tajuaisi mitä peilistä näkyy. No aloitetaan laihduttaminen nyt kuitenkin alle sadasta kilosta, välillä tuntui jo, että kolminumeroinen painolukema ei ole enää kaukana.
Pitäisi kertoa laihduttamisesta mahdollisimman monelle, mutta… Takana on rimpsu epäonnistumisia ja aina vaan on kilot kertyneet takaisin. Motivaatio hyvältä näyttämiseksi päättyi avioeroon, maailma kun kaatui ympäriltä, ei tuskaan apua antanut suklaavanukas tuntunut mitenkään huonolta ajatukselta. Ja jos se olisikin jäänyt yhteen vanukkaaseen, mutta putkeen voi syödä aika monta herkkua ilman että järki sanoo yhtään mitään. Jos kertoisi sitten kun on vaikka kymmenen kiloa jo tippunut… Tai kertoisi siinä vaiheessa blogista ja tästä tarinasta.
Eron jälkeen yrittelin tapailla kiinnostavia miehiä, harrastaa seksiä ilolla, mutta kaikki jutut tuntuivat vaan vesittyvän. Nyt on sitten parin vuoden hiljaiselo takana, ja jospa pääsette seuraamaan blogissa myös matkaa takaisin seksuaalisuuteeni. Kukaan miessuhteistani ei koskaan ole sanonut minua lihavaksi, kukaan ei ole koskaan moittinut – ongelma on ihan omien korvien välissä ja siinä minäkuvassa, minkä on urheiluvuosien aikana itselleen rakentanut.
Tämä ei ole tarina laihtumisesta vaan kertomus matkasta etsimään omaa itsetuntoa, elämän hallintaa ja ”ei hullumpaa” fiilistä. Kilot ovat vain mittari, tavoitepaino on maali, mihin on päästävä itsekunnioituksen saavuttamiseksi.